Nämä uusvanhan kotikyläni ihmiset muistavat minut hassunhipahtavana ja kapinallisena teini-ikäisenä. Ja suhtautuvat minuun ymmärrettävästi juuri siten. Kohtuullisen vaikea yhtälö, kun yrittää olla vakuuttava hakiessaan metsästysseuran ja hirviporukan jäsenyyttä…

Ja minä tietysti muistan heidät sellaisina kuin he olivat liki 20 vuotta sitten ja ihmettelen, miten kolmivuotiaat ajavat autolla vastaan. Ja ne metsästysseuran vanhat miehet... No, ne ovat vanhoja miehiä edelleen. Se on heidän edukseen laskettava.

Kotikyläni oli ”Suomen puisevin kylä” joskus siihen aikaan kun minä synnyin. Jollain menetelmällä laskettuna. Siitä on oikein Maaseudun Tulevaisuuden artikkelikin tallessa. Isäni siinä esittelee polleana käsittämättömän isoa halkopinoa (No emmänyttiiä, tommosia kotitarvepuita..).

Puisevuudesta tai muusta kuivakkuudesta en vielä mene esittämään sen pidemmälle vietyjä johtopäätöksiä, mutta metsätalous on sittemmin silminnähden tehostunut. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kuulivat minun lähtevän opiskelemaan ympäristötieteitä, uhkasivat naapurit kääntyä välittömästi metsänhoitoyhdistyksen puukauppapalvelujen puoleen. ”Ettei se puunhalaaja vaan tule suojelemaan meidän kaikkia mettiä!” Ja vaikka moinen huulenheitto vitsin piikkiin pantiinkin, niin oli siinä sen verran totuutta siteeksi, että lenkkipolkujen rantamaisemat ovat kivasti pikkuhiljaa avautuneet.

No, nyt ovat siinäkin roolit menneet liki päikseen: Metso-ohjelma herättää isännissä kasvavaa mielenkiintoa ja minä taas silmäilen lähikuusikkoa euronkuvat silmissä. Omalla kohdallani asennemuutos on selkeästi kytkettävissä taloudellisten ja ekologisten realiteettien ymmärtämiseen ja yhdistämiseen. Ja isäpapan rahoilla on helppoa olla idealisti…

Metsää hakataan kyllä muistakin syistä kuin pakottavasta taloudellisesta tarpeesta. Kaupungin läheisyys luo kasvavaa muuttopainetta. Uutta taloa nousee sitä mukaa kun isännät suostuvat tontteja myymään. Kysyntää kyllä olisi, mutta kukapa sitä nyt ventovieraita, kaupunkilaisia, haluaisi näköetäisyydelle pyörimään. Mekastavat kumminkin kaiket yöt eivätkä ymmärrä Asioista mitään. Kuten vaikka jänistenmetsästyksestä, teiden auraamisesta, metsätöistä tai verkkokalastuksesta.

No en kyllä väitä olevani itse yhtään sen parempi. Sukupuolirooleja ja muinaisia raja-aitoja pöllyttelevä vakaumukseni sopi huomattavasti paremmin akateemiseen opiskelu- ja työyhteisöön kuin pikkukylälle. Pitää oppia pitämään pienempää ääntä itsestään ettei joudu heti hylkiöksi. Ja sekin pitää muistaa, että miestään ei saa nolata äijäseurueessa kertomalla, kuinka hyvää ruokaa se tekee ja että sehän meillä hoitaa tuon lapsenkasvatuksen, kun minulla on niin lyhyt pinna.

Muutenkin pitää harjoitella että osaisi olla. Olla vaan. Ihminen ihmiselle ja mies miehelle. Niin kuin maalla kuuluu: Soitetaan naapurinmiehelle, että ”huomenia, nyt hajos traktori, ehtisitkös lanaamaan tän meidänkin tiepätkän samalla kuin omasi ja jos kelpaa niin tuoretta haukea olis kun just nostettiin verkot.” Ja minä kun vaan mietin, että kehtaako sitä naapuria vaivata näin aikaisin aamulla ja paljonko sille nyt pitäisi maksaa ja miten tuo summa olisi soveliasta toimittaa…

No, metsästysseuraan hyväksyivät minut kuitenkin. Molemminpuolinen oppimisprosessi on julistettu alkaneeksi.