Tämä runsasluminen talvi näyttää aikaansaavan eri puolilla erilaista ”ei-minun-takapihalleni” –tyyppistä itsekkyyttä. Helsingissä se ilmenee mm. autojen parkkeeraamisena raitiovaunukiskoille ja muualla sitten muunlaisena ”edunvalvontatarpeena”, kuten nyt vaikka moottorikelkkailukeskusteluna.

Juostessani männäviikolla pitkää lenkkiä kotikylällä katselin moottorikelkoillaan pelloilla ja vähän pihamaillakin pärräävää nuorisoa. Jostain syystä mieleeni tuli isäpappani, kun hän tuli yläasteaikaisten kotibileitteni jäljiltä tarkistamaan rantasaunaa ja totesi että ”Kyllä minä ymmärrän, että hauskaa pidetään, mutta tätä minä en ymmärrä!” Noo, silloin oli saunamökki päällystetty vessapaperilla ja saunan irtaimisto lauteita myöten kellui pohjukassa… Oli vähän päässyt niin sanotusti porukalta kelkka käsistä.

Samalla tavalla tuntuu olevan monelta nykyaikana hukassa niin yksityisen kuin erityisesti yhteisen omaisuuden kunnioitus, kohtuus ja käytöstavat. Jotenkin tuntuu, että mitä vieraammiksi ihmiset käyvät yhteisöissä toisilleen, sitä enemmän eletään kuin pellossa. Tutun naapurin taimikkoa tuskin kukaan kehtaisi mennä kelkallaan sotkemaan.

Yleisten kelkkareittien perustamisesta roihahti kunnon kansalaiskeskustelu. Muuten en ota siihen kantaa, mutta vaikea on päättää, missä istuu se suurin syypää, kun kuullaan kuuntelematta, perustetaan perustelematta, valitetaan valittamisen ilosta, vaaditaan aina vaan lisää ja kaikin puolin ollaan joka taholla välittämättä toisistaan. Jotenkin sitä tällaisena hyväntahtoisena yksinkertaisena ihmisenä kuvittelisi, että asiat voisi hoitaa toisinkin.

Minua lähin kelkkareitti on Messilässä. Sillä käyttöä näkyy olevan lähinnä viikonloppuisin eli tietysti juuri silloin kun lähitalojen ihmiset haluaisivat rentoutua kotonaan nauttimassa luonnon hiljaisuudesta. Ymmärrettävästi se ottaa päähän kun koko ajan, tai edes juuri päiväunien aikaan, möykätään nurkissa.

Mutta ymmärrän minä kelkkasafariyrittäjiäkin. Jostain ne pitää rahat turisteilta repiä. Etelän laskettelumäet eivät ole kummoisia ja venäläisturistit janoavat elämyksiä. Vaikka minun tekisi mieleni mennä karjumaan keskuksen pihalle, että ”Umpihankihiihtoa!, Ratsastusta!, Hiljaisuutta!” niin hyväksyttävä kai se on, että joku voi nauttia päristelystä ja rytkytyksestäkin. Maisemillahan ei siinä lajissa ole niin väliä kun ei niitä ehdi katsella kumminkaan.

Meidän pihassa ei kelkat pärrää. Naapurin isäntä käy pari kertaa viikossa kalalla ja ajaa meidän pellon poikki. Täytyy käydä pyytämässä, että ajaisi lähempää meidän pihaa, niin pääsisin hiihtämään jäälle ilman puolen kilometrin umpihankitaivalta. Nyt kun vielä on sellaistakin ylellisyyttä kuin sitä lunta. Joten älkää huoliko, parinkymmenen vuoden kuluttua kelkkareitit ovat menneen talven lumia. Jäitä hattuun :-)