- ”Voi miten ihanaa, mäkin haluaisin joskus kokeilla. Se ois niin terapeuttista!” hihkaisi puhelimessa mainostoimistossa työskentelevä tuttavani, kun vastasin pitäväni vapaapäivää toimistotöistä ja muokkaavani peltoa.

Terapeuttisesta en tiedä, mutta pistihän tuo miettimään. Peltotöistä juuri äestäminen on minunkin mielestäni hauskinta. Siinä on tiettyä vapauden meininkiä: ei tarvitse ajaa niin pilkulleen oikeaan kohtaan kuin kylväessä tai kyntäessä, riittää että vähän sinnepäin. Se kertoo jotain minun asenteestani.. Ja näkeehän siinä kättensä jäljen, jos muu työ on pääosin paperia ja puhetta.

Siinä missä keskimääräisenä työpäivänä jokainen älyllinen ajatus katkeaa puhelimen pirinään, äestäminen on aivoille palauttavaa kestävyysurheilua. Siinä voi pitkälle saralle traktorin kääntäessään todellakin antaa ajatusten lentää ja harmaimmatkin aivosolut ehtivät aktivoitua.

Puuduttavaa, toteavat toiset traktorilla ajosta. (Varsinkin ne, jotka tekevät sitä päätyökseen.) Mutta minun mielestäni samalla tavalla vapauttavaa ja rentouttavaa kuin maratonjuoksu. Ei sekään sovi kaikille. Minulle sopii. ”Mitä pitempi matka, sitä tyhmempi jätkä” pitää kai sittenkin paikkansa…

Pari kevättä sitten otin urakakseni 8 hehtaarin taimikon perkauksen. Ihan vaan mielenrauhan vuoksi. Silloin, juuri ensimmäisen lapseni synnyttäneenä, en haaveillut vielä maratoneista tai seikkailukisoista. Mutta odotin kuin kuuta nousevaa, että tulisi viikonloppu ja pääsisin taas viideksi tunniksi yksin ajatusteni kanssa sinne taimikkoon.

Myönnetään, ehkä olin silloin enemmänkin jonkinlaisen terapian tarpeessa. Mutta veikkaan, että huomattavasti halvemmaksi tuli purkaa ahdistustaan siellä pusikossa kuin jossain ammattiauttajan penkillä.

Työkaverini, äärimmäisen tehokas mies, kertoi muun elämän ohella tehostaneensa myös urheiluharrastamistaan. Jos tekee lenkin täysillä, niin kunto nousee lyhyelläkin treenillä. Mutta ehtivätkö siinä aivot mukaan? Haihtuvatko huolet ja ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa, verenmaku suussa? Epäilen. Terve sielu ja ruumis vaativat sekä spurtteja että pitkäkestoista harjoittelua. Vaihtelu virkistää.

Työnantajankin luulisi olevan tyytyväinen. Viikonlopun äestettyäni olen kuin toinen ihminen: selkä ja niska jumissa, ihohuokoset tukossa, kynnenaluset täynnä rasvaa ja hirveä nestehukka, mutta pursuan taas uusia ideoita ja tarmoa. Se työryhmämuistiokin tuli tehtyä.

Oletan tämän olevan yleisempikin ilmiö. Joten äestämisen tai metsätöiden kansantaloudelliset vaikutuksethan olisivat itse asiassa merkittävät: Pakollisilla kansallisilla äestyspäivillä voisi varmasti lisätä asiantuntijatyön tuottavuutta usealla prosentilla vuosittain! Ideaani saa vapaasti käyttää, vaikkapa seuraavaa hallitusohjelmaa laadittaessa.

Harmi, että äestämistä on tarjolla vain muutamana päivänä vuodessa ja se taimikkokin on jo saatu kuntoon. Loppuaika minun täytyy sitten lepuuttaa aivojani sillä muulla kestävyystoiminnalla. Eli juosta niitä maratoneja tai pyöräillä. Mutta siinä ei kyllä niin helposti näe ”kättensä jälkeä.” Tai no, onhan se jotain jälkeä se penikkatauti sääressä ja avohaava kyynerpäässäkin…